Oma käsitykseni rakkaudesta

Kaipa noita alempana olevia kevyesti sekavia tekstejä on yritettävä hieman tiivistää johonkin järkevämpään muotoon, omaan käsitykseeni rakkaudesta. Aihe on kuitenkin niin monipuolinen ja monimutkainen – sekä vielä hieman keskenkin – että tähän saattaa mennä aikaa.

Miten rakkaus syntyy?

Uskon, että ihmisen biologinen puoli ohjaa meitä kumppaninvalinnassa. Tutkimukset kumppanin valitsemisesta nenän avulla eivät voi olla täysin puuta heinää, eikä Freudin viettiteoriakaan ole täysin tuulesta temmattu. Viettien ja biologisen suunnistuskyvyn lisäksi ensimmäisen huomion kiinnittämiseen vaikuttavat myös tietenkin ulkonäkö, puhetyyli ja esimerkiksi ryhti. Mainitsinkin jo vähän vahingossa sen, mistä aioin kirjoittaa seuraavaksi; myös puolittain alitajuisesti syntyvä ensivaikutelma mahdollisesti tulevasta rakastumisen kohteesta vaikuttaa hyvin paljon siihen, kuinka paljon kyseisen persoonan kanssa haluaa olla jatkossa tekemisissä. Ensivaikutelma saattaa tietenkin valehdella rajusti ihmisen todellisesta luonteesta ja ulkonäöstäkin, mutta koska reaktio on lähes tiedostamaton ja hyvin nopea, se vaikuttaa erittäin pitkälle tulevaisuuteen.

Uskon siihen siis siihen, että luonnolla on lusikkansa sopassa sen suhteen, kenet valitsemme kumppaniksemme ja mielenkiinnon kohteeksemme.

Väitän kuitenkin, että kumppaninvalinta on enemmän ”tietoinen” päätös kuin biologinen. Joskus tietysti huomaa seurustelleensa puolikin vuotta täysin vääränlaisen ihmisen kanssa, mutta uskon että samankaltaiset mielenkiinnon kohteet, uskomukset elämästä ja edes osittain yhtenevät ideologiat vaikuttavat hyvin paljon kumppaninvalintaan. Melkein voisin väittää, että esimerkiksi juuri puolen vuoden ”ajantuhlaus” sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole loppupeleissä mitään yhteistä, on aiemmin mainitun ensivaikutelman ja yhteisten mielenkiinnon kohteiden syytä. Molemmat henkilöt saattavat olla esimerkiksi kiinnostuneita musiikista, mutta lopulta käykin ilmi että yhteisestä tekijästä, musikaalisuudesta, huolimatta perimmäiset ja tärkeimmät ajatukset elämästä ovat niin erilaisia, ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Tämä on elävästä elämästä revitty esimerkki.

Mielestäni sanonta ”vastakohdat täydentävät toisiaan” ei pidä lainkaan paikkansa. En halua itselleni täyttä kopiota itsestäni, mutta en myöskään usko, että kestävä rakkaussuhde täysin erilaisen ihmisen kanssa onnistuisi. Sitä paitsi; uskon että yleensä tulevat kumppanit kohdataan paikassa, jonne hakeutuvat samoista asioista kiinnostuneet, vaikka joskus voi käydä niinkin päin, että kaksi samoista asioista kiinnostunutta ihmistä tapaavat molemmille täysin väärässä paikassa jonne ovat syystä tai toisesta ajautuneet ja ”liittoutuvat” keskenään kyseistä paikkaa vastaan, ehkä jopa karkaavat sieltä. Aika yltiöromanttista, mutta tämäkin on omakohtaista.

Rakastuminen on erittäin vahva tunne ja rakastuessaan ihminen kokeekin todella voimakkaita tunteita: halua, kiintymystä sekä yhdistymisen tarvetta rakkauden kohteen kanssa. Kuten Narkissoksellekin kävi; hän yritti jatkuvasti suudella tai muuten vain kähmiä rakkauden kohdettaan lätäkön pinnassa, mutta kuihtui lopulta kun ei saanut rakkautensa kohteesta otetta. Ihminen rakastuessaan joutuu psykologiassakin paljon esiintyvän flow-kokemuksen kaltaiseen virtaustilaan, jossa muu maailma – välillä jopa ajan- ja paikantajukin – hämärtyvät. Uusi, uljas maailma esittäytyy uuden kumppanin kautta ja se vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta ja ihanammalta kuin se maailma, jossa on aiemmin elänyt. Jopa käytännön asioiden hoitaminen saattaa kärsiä, kun oma mieli seikkailee pelkästään uusissa haavemaailmoissa tai askartelee rakastumisen kohteen ympärillä. Ystävätkin saattavat unohtua joksikin aikaa, kun rakastuneet haluavat viettää mahdollisimman paljon aikaa keskenään. Ultra Bra totesikin asian kappaleessaan ”Ilmiöitä” varsin nohevasti:

”Vastarakastuneet, kyllä ärsyttää

Vaikka kuinka kutsutaan

Eivät he suostu kavereita tapaamaan”

Miten rakkaus säilyy?

Mieleeni on jäänyt yläasteaikaisen opettajani kertomus siitä, että rakastuminen kestää noin tuhat päivää. Kun varsinainen johonkin tiettyyn henkilöön tai asiaan päätön ensi kertaa rakastuminen (tämä ei siis tarkoita sitä, että puhuisin varsinaisesta ensirakkaudesta, vaan siitä, kun rakastutaan johonkin tiettyyn ”objektiin” ensimmäistä kertaa) on niin kutsutussa päätöksessään, täytyy rakkautta alkaa hoitaa, jotta se pysyy yllä. Käytännössä alkaa siis varsinainen suhteen rakentaminen, jolle on luotu tiettyä pohjaa jo rakastumisen aikana, sillä esimerkiksi tänä aikana ollaan opeteltu tuntemaan rakastetun luonne hieman paremmin. Tähän väliin on pakko lyödä sellainenkin pointti, että väitän rakastumisen, suhteen kehittämisen, rakkauden ylläpitämisen ja kestävän parisuhteen rakentamisen olevan helpompaa silloin, jos esimerkiksi viisi vuotta toisensa hyvin tunteneet sattumalta rakastuvatkin kuin silloin, jos rakastutaan ennalta täysin tuntemattomaan ihmiseen.

Oli miten oli, kun niin sanottu rakastumisen jakso (eli se ”alkuhuuma”) on päättynyt, alkaa todellinen työnteko. Miellän rakkauden osittain kestäväksi asenteeksi jotakuta ihmistä tai asiaa kohtaan. Asenteen rakentaminen saattaa kestää hyvinkin kauan ja vaatii paljon töitä, jotta jaksaa huonompienkin ajanjaksojen ylitse. Asenteen kehittyessä myös jo rakastumisen aikana syntynsä saaneet välittäminen, läheisyys ja mahdollinen intohimo sekä halu toista kohtaan (mikäli ei puhuta platonisesta rakkaudesta) kehittyvät pidemmälle.

Vaikka rakastamisen ja rakkauden kehitysvaihe ei koskaan ole päätöksessään ennen kuin koko rakkaus loppuu, väitän että ”alkuhuuman” ja kovimman asenteenmuodostusvaiheen jälkeen rakkaussuhde hieman tasaantuu, vakiintuu paikalleen. Silloin varsinainen ”arkeen” sopeutuminen (esimerkiksi omien elämien ja elämäntyylien yhteensovittaminen esimerkiksi yhteen muuttamisen kautta) on jo ohi, ja molemmat ovat tässä vaiheessa suhdetta jo hyväksyneet sen, millä tavalla toinen on ja elää ja rakastavat juuri hänen olemustaan ja olemisen tyyliään.

Rakastaminen siis ollessaan asenne, ei se välttämättä herätä jatkuvasti kovia tunteenpurkauksia rakastettua kohtaan. Senpä takia suhdetta täytyy ja pitääkin jatkuvasti kehittää aina sen loppuun saakka erilaisilla asioilla. Senpä takia iltapäivä- sekä naistenlehdet ovatkin täynnä vinkkilistoja, joilla pidetään parisuhde toimivana, eloisana ja kiintoisana.

Kuten sanottu, rakastaminen itsessään ei herätä jokapäiväistä tarvetta syödä puoliso elävältä tai hillitöntä intohimoa toista kohtaan. Rakkaus kuitenkin itsessään ”velvoittaa” ja saa ihmisen luontaisesti etsimään suhteelle uusia vauhdittajia myös senkin takia, että rakastavat puolisot haluavat suhteen jatkuvan. Sen takia etsitäänkin uusia ärsykkeitä, jotka saavat suhteen nousemaan uuteen liekkiin, ja esimerkiksi erään tutkimuksen mukaan aikaisemmassa tekstissäkin mainittu spontaani pikaseksi on yksi keino, sillä se vapauttaa hormoneita, jotka saavat ihmisen osoittamaan rakkauttaan. Muita iltapäivälehtien paljon mainostamia keinoja ovat muun muassa taloudellisten asioiden hoitaminen kuntoon, sillä silloin jää enemmän aikaa yhdessä rentoutumiselle ja rakkauden tunnusmerkkinä olevan me-todellisuuden hemmottelemiseen vaikkapa yhdessä matkustelulla tai muilla vastaavilla keinoilla.

Uskon, että nämä suhteen vauhdittajat ja uudelleen herättelijät saavat ihmisen rakastumaan ikään kuin uudestaan omaan puolisoonsa. Kun näitä herätekeinoja käytetään säännöllisesti ja monipuolisesti, rakkaus, intohimo ja oikeastaan koko rakkaussuhde pysyy eloisana, virkeänä ja terveenä.

Rakastuminen siis on periaatteessa asennekysymys ja vaatii säilyäkseen suuret määrät työtä. Työnteon tuottama palkinto on kuitenkin kaiken työnteon ja ahdistuksen arvoinen; rinnallasi on henkilö, joka periaatteessa pyyteettömästi rakastaa sinua, on tukenasi ja jakaa elämänsä kanssasi.

Mitä ylipäänsä mietin rakkaudesta?

Vaikka yllä kuvailinkin rakkauden, rakastumisen ja rakkauden säilymisen varsin konkreettisesti, on minullakin omat haavekuvani. Koen itseni hieman melankoliseksi romantikoksi, joten rakkaus esittäytyy minulle myös filosofisesti. Koen rakkauden olemuksen hieman samalla tavalla kuin ranskalainen Jacques Lacan, joka kehitti aikoinaan Freudin psykoanalyyttista teoriaa filosofisempaan suuntaan. Uskon, että rakkaus on tietyllä tapaa ”kolmas osapuoli”, joka yhdistää kaksi ihmistä toisiinsa itsensä kautta. Olen myös Lacanin ”kanssa” samaa mieltä siitä, että rakkaus ei katso sukupuolta, eikä sen takia myöskään sukupuoleen perustuvia rakkaussuhteita ole olemassakaan. Rakkaus voi kohdistua niin mieheen kuin naiseenkin, asiaan, esineeseen tai johonkin täysin abstraktiin käsitteeseen, vaikka sattuneesta syystä mies ja nainen pystyvätkin keskenään lisääntymään.

Siitä pääsenkin heittämään yhden mielipiteen rakkauden biologisesta puolesta; vaikka luonto pyrkiikin ohjaamaan meitä tuottamaan jälkeläisiä geenillisesti mahdollisimman ”sopimattoman” puolison kanssa tuottaakseen mahdollisimman mallikelpoisia jälkeläisiä, katson ihmisen tunteiden ja ajattelukyvyn ajavan tästä ohi. Vaikka biologiset vietit ohjaavatkin meitä valinnoissamme, uskon, että vietit ovat kontrolloitavissa ja ihminen pystyy loppupeleissä myös tietoisella ajattelullaan vaikuttamaan kumppaninvalintaansa. Vaikka toisaalta mistäpä minä tiedän, onko ihmisen biologinen nenä niin vahva ja kontrolloiva, että sen osoittamat kumppaniehdokkaat vaikuttavat poikkeuksetta parhailta? Voi asia olla niinkin, vaikka mielestäni tätä vastaan sotii esimerkiksi se, että jotkut ihmiset eivät halua pariutua kenenkään kanssa tai hankkia lapsia. Nämä ”poikkeustapaukset” voisi selittää tietysti sillä että he nyt vain sattuvat olemaan poikkeusia, mutta mistä kyseiset poikkeukset sitten tulevat? Väittäisin, että sellasista lisääntymiseen johtaneista rakkaussuhteista, jotka ovat sotineet biologisen nenän osoittamaa kumppania vastaan ja ottaneet toisen ihmisen elämänkumppanikseen.

Melkein jokaisella ihmisellä on haaveita ja mielikuvia rakkaudesta, ja niin on minullakin. Tietyllä tapaa haluaisin uskoa ”siihen oikeaan” joka jonain päivänä kävelee vastaan ja loppu onkin historiaa, mutta tämä käsitys on hieman paradoksaalinen, sillä tiedostan rakkauden säilyttämisen ja ylläpitämisen konkreettiset haasteet. Toivon kuitenkin niin, että jossain vaiheessa vielä kävelee vastaan sellainen ihminen, jonka kanssa haluan jakaa koko loppuelämäni ja tehdä rakkauden säilyttämisen eteen oikeasti töitä. Joskus ehkä hankkia lapsiakin. Ehkä sellainen on jo kävellytkin vastaan, mutta en vielä näin nuorella iällä haluaisi ottaa seurustelua tai rakkauden rakentamista kovin vakavasti, sillä 18-vuotiaan elämä on vielä täysin edessäpäin ja voi heitellä mihin suuntaan tahansa. Ehkä sitten lähempänä 30 ikävuotta elämä alkaa suunnaltaan olla siinä mielessä jo vakiintunutta, että tuntuisi reilulta molempia kohtaan alkaa rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Tietysti yhteistä tulevaisuutta voi rakentaa jo tälläkin iällä, eikä siinä ole mitään väärää. Itse tosin koen asian niin, että tällä hetkellä koko elämä on vielä niin avoinna ja niin monta ovea niin moneen eri suuntaan on auki, etten haluaisi täysin lopullisesti kahlita itseäni mihinkään vaan katsoa ensin, mitä kaikkea tällä elämällä onkaan minulle annettavana. Minulla on ikäisekseni lopulta yllättävänkin selvät tulevaisuudensuunnitelmat jo kymmenenkin vuoden päähän, mutta tiedostan silti riskit siitä, että suunnitelmat saattavat oikeastaan mistä tahansa syystä tai tulevasta isosta muutoksesta elämässä heittää aivan totaalista häränpyllyä. Tällä hetkellä koen elämäni olevan vakiintunutta vasta siinä vaiheessa, kun minulla on kolmannen asteen koulutus vakituinen työpaikka niistä parista vaihtoehdoista, joihin tulen pyrkimään.

Loppuun vielä muutama, ehkä hieman irrallinen pointti:

Eräässä tekstissä esitin väitteen, että rakkaus tai rakastaminen ei sinällään ole tunne. Tämä vaikuttaa hieman hämärältä ajatusmallilta, mutta koen asian jotenkin niin, ettei rakkaus tai rakastaminen sinällään olekaan tunne, vaan ehkäpä jopa olotila, joka sisältää tunteita tiettyä henkilöä tai asiaa kohtaan. Jokainen ihmisen rakastama asia ovat vielä ”eri” rakkauksia keskenään, eivätkä välttämättä liity toisiinsa millään tavalla. Ihminen voi esimerkiksi rakastaa puolisoaan ja musiikkia ilman, että rakkaudet tai niiden kohteet liittyisivät mitenkään toisiinsa.

Yhdessä tekstissä puhuin myös siitä, että ihminen voi huomata vasta suhteen loputtua rakastaneensa, tai rakastua vasta jälkeenpäin. Uskon siis siihen, että ihminen voi sanoa rakastavansa sitä todella tarkoittaen vain juuri pysyvän rakkaussuhteen "vauhditusoperaation" jälkeen tai silloin, kun tajuaa rakastaneensa vasta menetettyään rakkauden kohteensa tai rakastuessaan jälkeenpäin jo menetettyyn ihmiseen tai asiaan. Muuten rakkaudentunnustukset - vaikka aina hyvältä tuntuvatkin - saavat jollain tapaa turhan arkisen sävyn. Siksi olen jostain syystä erittäin pihi käyttämään kyseistä fraasia yhtään mihinkään asiaan tosissani. Koen sen liian mystiseksi ja arvokkaaksi asiaksi viljeltäväksi joka toisessa lauseessa.

Oli miten oli, kiitokset Johan hyvistä kursseista ja onnea matkaan Hong Kongiin! Olen avoimen kateellinen.

Rakkaus tunneteorioina - ja pahasti ohi aiheesta

Puhutaan hyvin usein siitä, että rakkaus on tietynlainen tunne. Kieltämättä se onkin.

Käsittelen tätä nyt vähän psykologisemmasta ja myös omasta näkökulmastani.

Melkein voisin väittää, ettei rakkaus sinänsä ole tunne tai edes tunnetila. Rakastuminen taas on tunne, jossa tunnetaan vahvaa halua, kiintymystä sekä yhdistymisen tarvetta johonkin tiettyyn henkilöön tai asiaan. Kun ihminen rakastuu, voisi kyseistä tunnetta verrata jo esimerkiksi psykologiassa paljon esiintyvään flow-tilaan eli virtauskokemukseen, jossa ihminen ajautuu täysin jonkun asian vietäväksi niin totaalisesti, että esimerkiks ajantaju häviää kokonaan joksikin aikaa. Myös paikantaju saattaa silloin tällöin hämärtyä. Rakastuminen on siis hyvin vahva tunnetila, samoin kuin myös tunne.

Kun varsinainen johonkin ihmiseen tai asiaan ensi kertaa rakastuminen on ohi (eräs yläasteen opettaja joskus sanoi että rakastuminen kestää keskimäärin noin 1000 päivää jonkun tutkimuksen mukaan), alkaa varsinainen rakkauden ja kestävän parisuhteen rakentaminen, oli kyseessä sitten ihminen, eläin tai asia. Suhteen rakentaminen, kehittäminen ja uudistaminen jatkuu koko suhteen ajan. Väitän, että ihminen saattaa huomata rakastanensa jotain henkilöä tai asiaa vasta, kun on sen menettänyt. Ainakin itselleni on käynyt niin.

Toisaalta taas miten voin sanoa rakastavani jotakin henkilöä tai asiaa silloin, kun kyseinen henkilö tai asia kuuluu elämääni? Helposti tietenkin, mutta miten voin sanoa sen oikeasti tarkoittaen sitä? Väitän, että ihminen rakastuu jo valmiiksi rakastamaansa ihmiseen tai asiaan uudestaan montakin kertaa suhteen aikana. Rakastumista pitää kuitenkin hakea; eräänkin tutkimuksen mukaan esimerkiksi spontaani pikaseksi vapauttaa kehossa mielihyvähormoneja (pääasiassa domaiinia ja oksitosiinia), jotka laukaisevat niin sanottuja "rakkauden tunteita", eli voisin väittää että silloin tuntee rakastuvansa taas uudestaan.

Ylempänä väitin, ettei rakkaus tai rakastaminen sinänsä ole tunnetila tai tunne. Ehkä se kuitenkin on, vaikka minun on hyvin vaikea mieltää rakastamista tai rakkautta sinänsä tunnetilaksi. Rakkauden ja rakastamisen aiheuttama kiintymys, ikävä, yhdistymisen ja läheisyyden tarve ovat tunnetiloja, mutta rakkautta ja rakastamista pidän enemmänkin pitkällisen kehityksen tuloksena, tietoisesti muodostettuna asenteena jotakin tiettyä henkilöä tai asiaa kohtaan. Tällä tavalla selittäisin myös platonisen rakkauden; koska rakkauteen ei aina liity läheisyyttä tai seksuaalista latausta, voisi silti sanoa rakastavansa koska rakkaus on tietoisesti luotu asenne. Väitän myös, että jotkut suhteet kaatuvat siihen, ettei pariskunnalla ole ollut aikaa tai halua muodostaa kestävää asennetta toista kohtaan. Rakkaus voi - kuten parisuhdekin - aina loppua, mutta väitän että huolellisesti muodostettuna ja pitkäaikaisen "kasvukauden" jälkeen asenne voi pysyä ihmisellä koko hänen lopun elämäänsä. 

Rakastavansa voi sanoa arkipäiväsesti ja mitään isompia tunteita herättämättä, mutta väitän että sitä todella tarkoittaa siinä vaiheessa, kun kehoon on esimerkiksi vapautunut aiemmin mainittuja hormoneja - eli on niin sanotusti rakastunut uudestaan - tai kun on menettänyt jotain, jota ei ole suhteen aikana edes tajunnut rakastavansa. Välttämättä tosin kyseistä henkilä tai asiaa ei ole suhteen aikana ehkä rakastanutkaan - rakastua voi myös jälkikäteen, kun alkaa tajuta mitä on menettänyt. Harmi vaan, ettei kestävän asenteen muodostaminen jälkikäteen - kun suhde on jo loppunut mahdollisesti lopullisesti - ole ihmisen mielenterveyden kannalta kovin terveellistä, sillä se voi johtaa hyvinkin pitkäkestoiseen epätoivoiseen rakkauteen.

Olikohan tässä taaskaan mitään järkeä?

Freud ja kokaiini - Lacan ja kritiikki

Luonnontieteellisestä näkökulmasta päästäänkin hienosti soljumaan suoraan Freudin kehittämään psykoanalyyttiseen teoriaan rakkaudesta.

Freudin mukaan kaikki ihmisen toiminta on jollain tavalla motivoitunutta, vaikka emme sitä itse aina tiedostakaan. Ihmistä siis vievät "eteenpäin" eri tavoitteisiin tiedostetut ja tiedostamattomat vietit, ja kaikki ihmisen toiminta perustuu viettienergiaan. Viettejä voi kuitenkin tukahduttaa ja sublimoida eli kanavoida muihin asioihin. Yleensä taiteen tekemistä on esimerkiksi pidetty vahvan seksuaali- tai kuolemanvietin kanavoimisena muualle, sillä varsinkaan Freudin aikoihin avoin seksuaalisuus ei ollut kovinkaan roimasti sosiaalista statusta korottavaa.
Psykoanalyyttisen näkökulman mukaan myös varhaislapsuuden aikaisilla kiintymyssuhteilla on erittäin suuri merkitys ihmisen myöhempiin ihmissuhteisiin, ja vaikka Freudin kehitysvaiheet -teoriaa (anaalinen vaihe, oidipaalinen vaihe, etc.) onkin tietyissä piireissä hieman kritisoitu, pitää sekin paikkansa.

Freud ei kuitenkaan avaa rakkauden itsensä olemusta kovinkaan laveasti - tai ainakaan minun silmiini ei ole tähän mennessä sattunut - vaan puhuu pelkästään vieteistä. Viettiteoriassa on oma vinha peränsä, eikä kukaan voi esimerkiksi ihmisen seksuaalivietin olemassaoloa kieltää, mutta minun mielestäni rakkautta ei voi selittää pelkkänä viettinä, kuten Freud tuntuu tekevän. Viisas mieshän Freud oli, mutta ei pystynyt kaikkea selittämään omien potilastapaustensa perusteella.

Jacques Lacan taas oli ranskalainen psykoanalyytikko, joka kehitteli Freudin ideoita filosofisempaan suuntaan ja saikin siitä uskomattomat määrät kuraa niskaansa. Lacanin mukaan rakastaminen on sen antamista, mitä ei ole. Hän myös kielsi sen, että olisi olemassa sukupuolten välisiä suhteita. Sukupuolella ei ole merkitystä, sillä sukupuolet eivät suuntaudu toisiinsa (vaikka kaksi eri sukupuolta pystyvätkin sattuneesta syystä lisääntymään keskenään), vaan siihen ns. "kolmanteen" osapuoleen, jota ei periaatteessa koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Mahdottomuudestaan huolimatta halu ei koskaan häviä.

Lacanin teoria oikeastaan tukee omaa käsitystäni aika suuresti. Pidän siitä ajatuksesta, ettei rakkaus katso sukupuolta, sillä olen muutenkin sitä mieltä että ihminen voi rakastaa niin miestä kuin naistakin, eläintä tai jopa jonkinlaista materiaa tai periaatteessa abstraktia asiaa, kuten esimerkiksi taidetta tai musiikkia. Olen myös Lacanin "kanssa" samaa mieltä siitä, että rakkaudessa on olemassa niin sanottu kolmas osapuoli. Mielestäni kuitenkin sanana "kolmas osapuoli" on hieman harhaanjohtava, sillä itse koen asian niin, että rakkaus on jokin asia, joka yhdistää kaksi ihmistä toisiinsa. Samaa mieltä olen myös Lacanin ajatuksesta siitä, että nainen on rakkaudessa tai rakkaussuhteessa yhtä aktiivinen osapuoli kuten mies. Vanhahtava kulttuurimme ajatus naisen passiivisuudesta ei tunnu lainkaan omalta.

Dokumentti

Niin, katseltiin dokumentti juuri sopivasti maanantai-aamun ratoksi. Ikään kuin ei olisi nukuttanut muutenkin.


Oli miten oli, dokumentti keskittyi lähinnä biologiseen näkökulmaan rakkaudesta. Dokumenttia varten oli haastateltu muutamaa tosielämän henkilöä ja tutkijaa, jotka kertoivat rakkauden biologisista puolista aina sairaalloisesta mustasukkaisuudesta lapsien hankkimiseen ja pettämiseen asti.


Koska luen "pitkää" psykologiaa ja aion kirjoittaa sen, dokumentti ei sinällään tuonut matkassaan mitään uutta tietoa. Muutamia ajatuksia, tosin.


Dokumentti keskittyi rakkauteen lähinnä evolutiivisesta ja biokemiallisesta näkökulmasta. Ohjelma ei sinällään väittänyt, etteikö sattumanvaraista (eli geneettisesti huonoa) rakkautta olisi olemassa, mutta piti sitä hieman huonompana vaihtoehtona kuin geneettisesti sopivaa tai täydellistä rakkautta. Rakkauden biologiseen puoleen liittyvät vahvasti primitiiviset ja intuitiiviset vietit, kuten esimerkiksi kumppanin valitseminen hajun tai sosiaalisen statuksen perusteella (vaikka se kieltämättä lähenteleekin jo sosiaalipsykologiaa). Kumpikaan ei sinänsä liity rakkauteen tai rakastamiseen millään tavalla, sillä minä koen rakkauden persoonan ja persoonallisuuden tai ominaisuuden rakastamiseksi, joka henkilöityy tai materialisoituu tiettyyn ihmiseen tai asiaan. Juuri mainitsemani kumppanin sosiaalinen status tai esimerkiksi haju ovat pelkästään tekijöitä, jotka ohjaavat kohti rakkautta, antavat vinkkejä ja ohjeita, mutta eivät loppupeleissä vaikuta ratkaisevasti kumppanin valintaan.

Rakkaus ei katso geeniperimää. Vaikka tämä on sivuseikka, niin miten muuten voisi selittää esimerkiksi rakkauden esineisiin tai abstrakteihin asioihin?

Joka tapauksessa koen asian niin, että rakkaus valitaan loppupeleissä omien mieltymysten kautta, biologisten viettien kevyesti ohjaamana. Vaikka itse haluaisi lapsia, on silti mahdollista rakastaa yli kaiken henkilöä, joka ei halua koskaan saada omia lapsia. Koen rakkauden asiana, joka ajaa täysin ohi biologisista ja evolutiivisista tekijöstä. Biologisten viettien merkitystä ei voi ohittaa ohjeistajana, mutta siihen niiden rooli minun pääni anatamien ohjeistusten mukaan jää.

Loppupeleissä rakkaus on ensihuuman jälkeen työntekoa, tahtoa ja lopulta siitä jonkinlaisen "palkinnon" irtisaamista. Palkinto voi esiintyä niin läheisyytenä, yhdessäolona, turvallisuuden tunteena, rakastamisen tai rakastetuksi tulemisen tunteena tai lähes minä tahansa. Biologiset vietit ovat erittäin kaukaista perua, ja siksi niiden rooli nykyihmisen rakkauselämässä on jo lähes merkittävästi vähentynyt. Vietit antavat suuntaa ja pysyvät taustalla, mutta niitä voi silti vastustaa. Jotkut ihmiset ovat siinä parempia kuin toiset. 
Esimerkiksi yhden illan suhteet nojaavat voimakkaasti pelkkään fyysiseen kiinnostukseen - joka pääosin kumpuaa juuri biologiasta, vaikka siihen vaikuttavat myös kulttuurilliset tekijät - mutta uskallan väittää, että pidemmässä rakkaussuhteessa (joka hyvin todennäköisesti sisältää mm. perheen perustamisen ja sitä kautta vahvaa sitoutumista) merkitsevät enemmän asennekysymykset kuin biologiset vietit.