Puhutaan hyvin usein siitä, että rakkaus on tietynlainen tunne. Kieltämättä se onkin.
Käsittelen tätä nyt vähän psykologisemmasta ja myös omasta näkökulmastani.
Melkein voisin väittää, ettei rakkaus sinänsä ole tunne tai edes tunnetila. Rakastuminen taas on tunne, jossa tunnetaan vahvaa halua, kiintymystä sekä yhdistymisen tarvetta johonkin tiettyyn henkilöön tai asiaan. Kun ihminen rakastuu, voisi kyseistä tunnetta verrata jo esimerkiksi psykologiassa paljon esiintyvään flow-tilaan eli virtauskokemukseen, jossa ihminen ajautuu täysin jonkun asian vietäväksi niin totaalisesti, että esimerkiks ajantaju häviää kokonaan joksikin aikaa. Myös paikantaju saattaa silloin tällöin hämärtyä. Rakastuminen on siis hyvin vahva tunnetila, samoin kuin myös tunne.
Kun varsinainen johonkin ihmiseen tai asiaan ensi kertaa rakastuminen on ohi (eräs yläasteen opettaja joskus sanoi että rakastuminen kestää keskimäärin noin 1000 päivää jonkun tutkimuksen mukaan), alkaa varsinainen rakkauden ja kestävän parisuhteen rakentaminen, oli kyseessä sitten ihminen, eläin tai asia. Suhteen rakentaminen, kehittäminen ja uudistaminen jatkuu koko suhteen ajan. Väitän, että ihminen saattaa huomata rakastanensa jotain henkilöä tai asiaa vasta, kun on sen menettänyt. Ainakin itselleni on käynyt niin.
Toisaalta taas miten voin sanoa rakastavani jotakin henkilöä tai asiaa silloin, kun kyseinen henkilö tai asia kuuluu elämääni? Helposti tietenkin, mutta miten voin sanoa sen oikeasti tarkoittaen sitä? Väitän, että ihminen rakastuu jo valmiiksi rakastamaansa ihmiseen tai asiaan uudestaan montakin kertaa suhteen aikana. Rakastumista pitää kuitenkin hakea; eräänkin tutkimuksen mukaan esimerkiksi spontaani pikaseksi vapauttaa kehossa mielihyvähormoneja (pääasiassa domaiinia ja oksitosiinia), jotka laukaisevat niin sanottuja "rakkauden tunteita", eli voisin väittää että silloin tuntee rakastuvansa taas uudestaan.
Ylempänä väitin, ettei rakkaus tai rakastaminen sinänsä ole tunnetila tai tunne. Ehkä se kuitenkin on, vaikka minun on hyvin vaikea mieltää rakastamista tai rakkautta sinänsä tunnetilaksi. Rakkauden ja rakastamisen aiheuttama kiintymys, ikävä, yhdistymisen ja läheisyyden tarve ovat tunnetiloja, mutta rakkautta ja rakastamista pidän enemmänkin pitkällisen kehityksen tuloksena, tietoisesti muodostettuna asenteena jotakin tiettyä henkilöä tai asiaa kohtaan. Tällä tavalla selittäisin myös platonisen rakkauden; koska rakkauteen ei aina liity läheisyyttä tai seksuaalista latausta, voisi silti sanoa rakastavansa koska rakkaus on tietoisesti luotu asenne. Väitän myös, että jotkut suhteet kaatuvat siihen, ettei pariskunnalla ole ollut aikaa tai halua muodostaa kestävää asennetta toista kohtaan. Rakkaus voi - kuten parisuhdekin - aina loppua, mutta väitän että huolellisesti muodostettuna ja pitkäaikaisen "kasvukauden" jälkeen asenne voi pysyä ihmisellä koko hänen lopun elämäänsä.
Rakastavansa voi sanoa arkipäiväsesti ja mitään isompia tunteita herättämättä, mutta väitän että sitä todella tarkoittaa siinä vaiheessa, kun kehoon on esimerkiksi vapautunut aiemmin mainittuja hormoneja - eli on niin sanotusti rakastunut uudestaan - tai kun on menettänyt jotain, jota ei ole suhteen aikana edes tajunnut rakastavansa. Välttämättä tosin kyseistä henkilä tai asiaa ei ole suhteen aikana ehkä rakastanutkaan - rakastua voi myös jälkikäteen, kun alkaa tajuta mitä on menettänyt. Harmi vaan, ettei kestävän asenteen muodostaminen jälkikäteen - kun suhde on jo loppunut mahdollisesti lopullisesti - ole ihmisen mielenterveyden kannalta kovin terveellistä, sillä se voi johtaa hyvinkin pitkäkestoiseen epätoivoiseen rakkauteen.
Olikohan tässä taaskaan mitään järkeä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti