Luonnontieteellisestä näkökulmasta päästäänkin hienosti soljumaan suoraan Freudin kehittämään psykoanalyyttiseen teoriaan rakkaudesta.
Freudin mukaan kaikki ihmisen toiminta on jollain tavalla motivoitunutta, vaikka emme sitä itse aina tiedostakaan. Ihmistä siis vievät "eteenpäin" eri tavoitteisiin tiedostetut ja tiedostamattomat vietit, ja kaikki ihmisen toiminta perustuu viettienergiaan. Viettejä voi kuitenkin tukahduttaa ja sublimoida eli kanavoida muihin asioihin. Yleensä taiteen tekemistä on esimerkiksi pidetty vahvan seksuaali- tai kuolemanvietin kanavoimisena muualle, sillä varsinkaan Freudin aikoihin avoin seksuaalisuus ei ollut kovinkaan roimasti sosiaalista statusta korottavaa.
Psykoanalyyttisen näkökulman mukaan myös varhaislapsuuden aikaisilla kiintymyssuhteilla on erittäin suuri merkitys ihmisen myöhempiin ihmissuhteisiin, ja vaikka Freudin kehitysvaiheet -teoriaa (anaalinen vaihe, oidipaalinen vaihe, etc.) onkin tietyissä piireissä hieman kritisoitu, pitää sekin paikkansa.
Freud ei kuitenkaan avaa rakkauden itsensä olemusta kovinkaan laveasti - tai ainakaan minun silmiini ei ole tähän mennessä sattunut - vaan puhuu pelkästään vieteistä. Viettiteoriassa on oma vinha peränsä, eikä kukaan voi esimerkiksi ihmisen seksuaalivietin olemassaoloa kieltää, mutta minun mielestäni rakkautta ei voi selittää pelkkänä viettinä, kuten Freud tuntuu tekevän. Viisas mieshän Freud oli, mutta ei pystynyt kaikkea selittämään omien potilastapaustensa perusteella.
Jacques Lacan taas oli ranskalainen psykoanalyytikko, joka kehitteli Freudin ideoita filosofisempaan suuntaan ja saikin siitä uskomattomat määrät kuraa niskaansa. Lacanin mukaan rakastaminen on sen antamista, mitä ei ole. Hän myös kielsi sen, että olisi olemassa sukupuolten välisiä suhteita. Sukupuolella ei ole merkitystä, sillä sukupuolet eivät suuntaudu toisiinsa (vaikka kaksi eri sukupuolta pystyvätkin sattuneesta syystä lisääntymään keskenään), vaan siihen ns. "kolmanteen" osapuoleen, jota ei periaatteessa koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Mahdottomuudestaan huolimatta halu ei koskaan häviä.
Lacanin teoria oikeastaan tukee omaa käsitystäni aika suuresti. Pidän siitä ajatuksesta, ettei rakkaus katso sukupuolta, sillä olen muutenkin sitä mieltä että ihminen voi rakastaa niin miestä kuin naistakin, eläintä tai jopa jonkinlaista materiaa tai periaatteessa abstraktia asiaa, kuten esimerkiksi taidetta tai musiikkia. Olen myös Lacanin "kanssa" samaa mieltä siitä, että rakkaudessa on olemassa niin sanottu kolmas osapuoli. Mielestäni kuitenkin sanana "kolmas osapuoli" on hieman harhaanjohtava, sillä itse koen asian niin, että rakkaus on jokin asia, joka yhdistää kaksi ihmistä toisiinsa. Samaa mieltä olen myös Lacanin ajatuksesta siitä, että nainen on rakkaudessa tai rakkaussuhteessa yhtä aktiivinen osapuoli kuten mies. Vanhahtava kulttuurimme ajatus naisen passiivisuudesta ei tunnu lainkaan omalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti